Menu
Sain ensimmäisen kelloni seitsemänvuotiaana joululahjaksi. Minun piti opetella itse katsomaan kelloa ja tunnistamaan kellonajat, koska olin jo koululainen ja kouluun piti ehtiä ajoissa. Oli hienoa saada kello, en ollut enää mikään pikkulapsi, mutta samalla alkoi kehittyä halki vuosien jatkunut viha-rakkaussuhde kelloon. Aina olin myöhässä tai juuri tipalla ajoissa. Ja aina aika oli kulkenut juosten, kun oli juuri hauskaa tekemistä – pihaleikkejä kavereitten kanssa tms. – ja piti lähteä kotiin. Jotenkin ihmeellisesti kello koulussa, varsinkin matematiikan ja käsityön tunneilla, joita inhosin, hidasti kulkuaan. Viisarit suorastaan pysähtyivät. Vanhempana minun oli todella helppo omaksua ja ymmärtää suhteellisuusteoria, olinhan sen itse lapsena, kellon saatuani, omakohtaisesti todennut. Sittemmin aika on alkanut vuosi vuodelta kulua nopeammin ja kellosta, tuosta lapsuuden tyrannista, on tullut ystäväni. Se on elämää helpottava apuväline, joka auttaa minua suunnittelemaan tekemiseni ja menemiseni. Sen ensimmäisen kellon polkaisin kirjaimellisesti suohon. Olin vaelluksella, suota ylittämässä ja sen jälkeen en enää nähnyt kelloani. Väsyksissäni hukkasin sen. Muutaman muunkin kellon olen sen jälkeen hukannut ja rikkonut, kellot eivät minulla oikein säily. Hankin uuden kellon noin neljän vuoden välein, joskus useamminkin, ja se on mukavaa puuhaa. En välitä koruista, mutta on mukava valikoida ja ostaa sievä kello, josta katson aikaa taas seuraavat noin neljä vuotta.
Kristiina Ranta
