Kellotelineet

Tämän päivän kellonkäyttäjälle kellotelineet esineryhmänä saattaa olla varsin tuntematon. Kellotelineitä oli kuitenkin käytössä lähes jokaisessa taloudessa eri muodoissa tasku- ja riipuskellojen aikakausilla. Kellotelineet olivat käytössä silloin kun kelloa ei kannettu mukana. Kello ripustettiin sille tarkoitettuun telineeseen, jossa se näkyi ja säilyi hyvin kolhiintumiselta ja koneiston vahingoittumiselta. Käyttöesineinä kellotelineet poistuivat jo runsaat 50 vuotta sitten ja siirtyivät keräilijöiden ja museoiden kokoelmiin. Nykyajan matkapuhelimien telineet ja lataustelakat ovat leikkisästi verrattavissa tähän esineryhmään.

 

Kellotelineiden käyttöhistoria alkoi 1600-loppupuolella ja jatkui aina 1900-luvun puoliväliin. Ajanjakso on ollut tasku- ja riipuskellojen suurta aikakautta. Näiden käytön vähentyessä, ja lähes poistuttua kokonaan rannekellojen yleistyttyä, myös kellotelineiden elinkaaren voidaan sanoa päättyneen. Kotien sisustuksissa kellotelineillä on ollut huomattava rooli. Parhaimmillaan ne ovat olleet omistajansa varallisuutta korostavia sisustuselementtejä ja tekijänsä mielikuvituksesta kertovia koriste-esineitä.

 

Kellotelineiden ulkomuoto on vaihdellut eri aikakausien vallitsevien tyylisuuntien ja materiaalien mukaan. Ensimmäisten kellotelineiden esikuvina olivat ”oikeat kellot” kuten seinäkellot ja myöhemmin myös pöytäkellot, jotka olivat varsin uusi ilmiö 1600-luvun jälkipuoliskolla. 1700-luvulla kullatusta pronssista valmistetut kellotelineet olivat saaneet esikuvansa kullatuista rokokoo-pendyyleistä, jotka olivat muodikkaita ja suosittuja kodin koristajia Euroopassa.

 

1700-luvun taskukellotelineet ovat suurelta osin valmistettu yksittäiskappaleina. Hienoimmat ja viimeistellyimmät ovat kaupunkimestareiden, puuseppien ja veistäjien valmistamia. Niissä käytetty materiaali on useimmiten ollut puuta. Toistuvuutta tämän ajan telineissä ei juuri esiinny, joten mallit ovat hyvin yksilöllisiä, tekijänsä omia malleja. 1700-luvun komea miesten ylellisyysesine, taskukello, sai myös arvonsa mukaisen telineen.

 

1700-luvun loppua kohden taskukellot yleistyivät Euroopassa. Päivittäin kelloa kantoivat taskussaan säätyläisten lisäksi jo varakkaimmat porvarit. Yön ajaksi kello asetettiin telineeseen yöpöydälle tai ripustettiin sängyn viereen seinäkoukkuun/naulaan, jossa oli brodeerattu kellotyyny pehmikkeenä. Kelloteline siirtyi salongista makuukamariin ja samalla sen eleganssi myös heikkeni.

 

1800-luvun alkupuolella erityisesti Staffordshiren alueen pajoissa Englannissa, ryhdyttiin valmistamaan fajanssisia kellotelineitä sänkykamarikäyttöön. 1800-luvun jälkipuoliskolla valmistettiin valtavia määriä kellotelineitä käsityönä. Taskukello kulki jo lähes jokaisen miehen taskussa. Hinnat olivat kasvavan teollisen tuotannon myötä halventuneet ja kellot yleistyneet. Käsistään taitavat neidit brodeerasivat kellotyynyjä silkistä ja sametista lahjoiksi mielitietyilleen.

 

Erilaisten raaka-aineiden käyttö lisääntyi 180-luvulla ja kellotelineitä tehtiin käyttäen mitä mielikuvituksellisimpia koristeluita ja muotteja. Eläin-, rakennus-, enkeli-, luonto-, henkilö-, kello- ja soitin-aiheet kuten monet muut motiivit sekä materiaalit marmorista nahkaan ja simpukoista metallipunokseen olivat käytössä kellotelineissä. Kellotelineissä on saattanut runsaan koristeellisuutensa vuoksi olla pääosassa jotain aivan muutakin kuin itse kello.

 

1800-luvun jälkipuoliskolla naisten riipuskellot yleistyivät. Näitä käytettiin kaulakorun tapaan kaulassa sekä asusteena. Nämä korumaiset ja sirot, taskukelloja muistuttavat kellot, olivat yleinen kihlajaislahja Suomessakin. Riipuskellojen suosio johti oman kello- ja korutelineen kehittymiseen. Riipuskellojen telineissä oli oma paikkansa, kuten lasimalja tai lokero, kellon ketjulle. Naisten asuihin kiinnitetyissä kelloissa oli aluksi jopa metrin mittainen ketju, jolla varmistettiin kellon säilyminen. Myös sormuksia ja kolikoita saatettiin säilyttää kellotelineiden maljoissa.
Huikeita poikkeuksia löytyy tästäkin esineryhmästä. Hienoimmillaan kelloteline veti, sääti ja asetti aikaan siihen asetetun taskukellon, kuten kuuluisan kelloseppä Abraham-Louis Breguetin valmistamat Sympathique – pöytäkellot 1800-luvun alussa.

 

Kellotelineiden valmistajien tunnistaminen ja iän määrittely on haastavaa. Yleensä valmistajat eivät ole signeeranneet tai tehneet valmistusmerkintöjä kellotelineisiin. Kellotelineiden tyyliä voidaan käyttää yhtenä tunnistamisen apuvälineenä kuten myös kellolle tarkoitetun taskun tai muun tilan kokoa. Mitä suurempi tila kellolle on varattu sitä vanhemmalle kellolle teline on todennäköisesti valmistettu.

 

Suomessa kellotelineitä valmistettu pääasiassa yksittäiskappaleina, mutta myös muutaman ruukin tuoteluetteloissa on kuvia kellotelineistä. Suomalaisen itseoppineen kuvanveistäjä Erkki Lahden alias Pitti-Pojan (1816-1858) tiedetään valmistaneen puusta lukematon määrä hyvin erilaisia kellotelineitä. Pitti-Pojan telineet muistuttavat muodoltaan Pohjanmaalaisia lattiakelloja, mutta myös ulkomaisia vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta ja klassisesta arkkitehtuurista on käytetty, unohtamatta kuvanveistäjän humoristisempia kellotelineitä.

 

Lähde: Suomen Kellomuseo