Taskukellon katkennut liipotinakseli

Olipa kerran pienen pieni taskukello, jossa oli koristeena säihkyvän kauniit punaiset rubiinit ja viisareissaan maailman kaunein sinisen sävy. Isä kertoi hioneensa osoittimet peilikiiltäväksi teräkseksi ja sinistäneensä ne messinkipurun päällä kuumentamalla. Olisin joskus pikkutyttönä halunnut pitää isän taskukelloa kädessä, mutta kelloseppä isäni oli laittanut sen suuren sekuntiheilurin lasikaappiin, pienen pienten kellon osien viereen ja uteliaisuuteeni sain tylyn vastauksen: ” se on rikki, siitä on liipotinakseli katkennut”.  Joskus seisahduin sekuntiheilurin eteen ihmettelemään taskukellon muista tuntemistani kelloista kovin paljon poikkeavaa ulkoasua, mutta lopulta vuosien vieriessä muutin pois lapsuudenkodistani, ja kello jäi sijoilleen yli puoleksi vuosisadaksi. 

Kun keski-iän tuoma kaiho omia juuriani kohtaan lisääntyi ja aloin sukututkimusharrastuksen, muuttuivat ennen niin merkityksettömät tapahtumat ja esineet tärkeiksi, ikään kuin niillä olisi ollut kerrottavana minulle jotain sellaista, mitä vasta tässä iässä osaa arvostaa ja kunnioittaa. Selittämättömästä syystä, en kävellytkään edesmenneen isäni tekemän kellon ohi, vaan katseeni osuttua siihen äitini kammarissa, se ikään kuin kutsui minut luokseen: ”enköhän ole jo täällä pölyyntynyt tarpeeksi kauan”. Ruuvatessani messinkiavaimella sekuntiheilurin lasikaappia auki, äitini kyllä vielä toisti isäni sanat vuosien takaa: ” Siinä on liipotinakseli poikki, ei siihen kukaan osaa uutta sorvata”. 

Otin kuin otinkin taskukellon mukaani, ja hetkeksi unohdinkin sen viallisuuden, vaikka se jaksoi vedon jälkeen pyörittää rattaitaan vain hetken ja vain vaaka-asennossa ollessaan. Sen kauneus oli jo lapsena kiehtonut minua, ja aina katsoessani sitä, sen tunnearvolla ei ollut mittaa. Isän vapaalla kädellä kaiverrettu oma nimi kullanvärisellä pohjalla, kiiltelee upeasti valon osuessa sen syvimpiin uomiin. Katselin usein isän kaivertavan sekä koneella että vapaalla kädellä ja ajattelin, ehkä joskus minäkin…  Äitini kertoi tarinan, kuinka kellon kauneudesta oli myös isäni veli innostunut ja vahingossa sitä ihaillessaan, oli taskukello pudonnut maahan -ja, hän ken tietää, miten herkkä on itse sorvattu liipotinakseli, naps – oli se hajonnut iäksi, eikä isän kelloseppäkoulussa valmistettu kaunotar enää ollut entisensä. Isä oli harmistuksissaan sulkenut sen vuosikymmeniksi sekuntiheilurikaappiin, mutta nyt minä otin taskukellon käteeni, vedin sen ja pitelin sitä kämmenellä vaakatasossa ja jäin hetkeksi tuijottamaan kullanväristä ohuen ohutta ratasta, joka heilui vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyi kuin seinään käteni asennon muuttuessa. Se oli kuin ihmiselämä, joka kulkee ”ees sun taas” ja odottamattomasti, yht’äkkiä huomaatkin sen olevan pysähtynyt iäksi. 

Taskukelloa katsellessani, muistot saattoivat pompsahtaa ajatuksiini kuin tyhjästä, ikään kuin kello kertoisi minulle tarinoita. Saatuani lapsena käyttööni isoäitini vanhan Leijona rannekellon, isä opetti minulle kellon vetämisen, kuten monta muutakin arkista asiaa, kellosepälle millintarkalla tyylillään. Ensin hän selosti, miten kello otetaan käteen tukevasti, eikä kädessä saa olla silloin mitään muuta. Rannekelloa tuli muuten pitää aina vasemmassa kädessä, ettei se kolhiintuisi oikeakätisen ranteessa. Mikäli kello oli pysähtynyt, hän kehotti siirtämään viisarit aina myötäpäivään ajan asettamiseksi. Kun aika oli kohdallaan, yhden minuutin edellä, sai vetonupin painaa alas ja vetää kellon. Se tarkoitti sitä, että nupista otettiin hellästi, mutta tukevasti kiinni peukalolla ja etusormella ja vedettiin nuppia myötäpäivään sormenpään verran ja hieman takaisin. Ja sama uudelleen, kunnes vedosta alkoi kuulla, että sen ääni muuttuu. Myös sormituntuma muuttui ja silloin piti varoa, ettei vedä liian lujaa loppuun. Taiteilijan herkkyydellä, mutta kellosepän tarkkuudella. 

Eräänä kesänä löysin mökiltä vanhoja kelloseppäkoulun lehtiä 50-luvulta. Selailin niitä laiturilla auringonpaisteessa ja kuin kohtalon saattelemana silmiini osui otsikko ”Liipotinakselin vaihtaminen”. Katselin kuvia ja luin tekstit tarkasti. Kunnioitukseni tätä vanhan kansan käsityöläisammattia kohtaan nousi entisestään lukiessani näitä vaativan oloisia artikkeleita. Ajattelin, että nyt on aika selvittää, saisiko isän taskukellon kuntoon. Nyt tai ei koskaan. Siltä istumalta googlasin paikallisen kellokorjaajan puhelinnumeron ja ei aikaakaan, kun astuin nuoren kellokorjaajan työhuoneeseen isäni taskukello kädessä. 

Koska kellon tunnearvo on minulle mittaamaton, olin toki tiedustellut kelloseppäkoululta, josko löytyisi kelloni arvoista ammattilaista sitä korjaamaan, siinä kuitenkin onnistumatta. Vähitellen vakuutuin tämän nuoren miehen pätevyydestä ja kerroin hänelle isäni kellojen tarinat; taskukellon, sekuntiheilurin, kaappikellon ja tupakellon. Mikromekaanikolla oli työhuoneensa sohvapöydällä muutamia kelloseppäkoulun vuosikertomuksia. Nähtyäni ne, selasin lehtisiä innolla ja ei minuuttiakaan, kun kädessäni oli isäni vuosiluokan valokuva! Katselin kuvassa isäni leveää hymyä ja ajattelin, että ehkä juuri nyt sain häneltä luvan kellonsa korjauttamiseen. ”Hupsu tyttö”, hän sanoisi. Kuvan olin toki nähnyt aiemmin isän mustavalkoisessa valokuva-albumissa, mutta koulun vuosilehteä en ollut nähnyt. Ystävällinen nuori mies antoi lehden minulle lainaksi ja jätin yli kuudenkymmenen vuoden ikäisen taskukelloni huoltoon. Kun kävelin ulos liikkeestä, tuntui kuin olisin jättänyt lapseni vieraalle hoitoon ensi kerran. 

Isä korosti aina, että taskukello on hänen itse tekemänsä ja paljon hän oli siihen osia tehnytkin. Tosin koneistot oli tilattu opiskelijoille koulun toimesta, ja muistan isän kertoneen, että he maksoivat materiaalit itse.  50-luvulla kelloseppäkoulussa käytettiin sitä, mitä lahjoituksena saatiin ja loput tehtiin itse. Eipä minua silloin lapsena kiinnostaneet isän kuvaukset kellon koneistosta, mutta saadessani taskukellon huollosta takaisin, kuuntelin mikromekaanikon selostuksen hänen tekemästä huoltotyöstä tarkalla korvalla. Hän piti ankkurin siltaa kokonaan itse tehtynä. Koneiston pohja oli hiottu tasaiseksi ja laakerit oli otettu pois, valmistajan merkit isä oli hionut näkymättömiin. Pintaan oli tehty vapaalla kädellä nimikaiverrus ja hiekkapuhallustyylinen mattakuviointi. Myös uudet laakerisarjat, keskilaakeri ja paljon muuta. Kuuntelin hänen selostustaan osa osalta miettien, kuinka nämä jotkut osien nimet kuulostavat niin kovin tutuilta… ja kyllä, se katkennut liipotinakseli oli isän itse sorvaama. 

Nyt taskukellossani on uusi Sveitsistä tilattu liipotinakseli. Tiedän kyllä, että eihän se uusikaan kestä kolahdusta, mutta silti haluan kellon kulkevan matkassani, enkä pölyttyvän laatikon pohjalla. Kun veto ensimmäisen kerran huollosta tultua loppui, oli aika palauttaa isän neuvot mieleen. Mietin, että kun kellossa ei ole enää isän oma tekemää liipotinakselia, on tämä vähän saman tapainen tilanne kuin ihmisellä, jolle on vaihdettu uusi sydän. Sielu säilyy. Otan kelloni vasempaan käteeni tukevalla, mutta hellällä otteella ja tartun suureen vetonuppiin oikean käden etusormella ja peukalolla. Vedän kellon aikaan, kuten isä aikanaan opetti ja mietin, mitä kaikkea tämä kello voisi minulle kertoakaan, jos osaisi puhua. Se on nähnyt isäni elämän kelloseppäkoulusta viimeisen hengenvetoon, ja se on nähnyt minun elämäni syntymästä tähän päivään. Toivon, että sen seuraava omistaja ottaisi sen osaksi elämäänsä, eikä jättäisi sitä käyttämättömänä pölyttymään ikiajoiksi. Puristan taskukellon hellästi vasemman kämmeneni sisään ja kyynelet poskillani ovat onnen kyyneleitä. 

Seija Vanhatalo