Tärkeä herätyskello

En muista, mikä oli ensimmäinen kelloni. Mutta, mitä minulle nyt tuli mieleen on se, että sain ikioman herätyskellon varmaan silloin, kun menin ala-asteelle tai joskus niihin aikoihin. Vuosi oli siis 1987 tai jotain niillä main.

Herätyskello oli muovinen ja väriltään valkoinen, mutta kehykset punaiset. Siinä kellotaulussa on varmaan paperisen oloinen tausta, jossa on kuva. Kuvassa on piirretty koira onki olallaan ja laukku, josta tippuu kaloja. Maassa kasvaa pari sientä ja koiran ympärillä lentää sinertävä lintu ja toinen lintu, punertava, istuu ongenvavan päällä. Koiralla on siniset housut, punasininen kaulaliina ja olkihattu, jossa on punavalkoinen nauha. Kuvan tausta on valkoinen. Numerot on mustalla ja jokaisen kohdalla on pieni vihreä piste, joka loistaa pimeässä, kun on saanut valoa ensin. Myös viisareiden päissä on nämä pimeässä näkemistä auttavat jutut. Kellossa lukee ”eurochron” ja ”QUARTZ” ja ”made in GDR”.

Olen aina pitänyt kyseisestä herätyskellosta todella paljon. Olin todella onnellinen kuin sain sen. Siinä on lisäksi mukava herätysääni, piipitys, joka ei ole liian kova, mutta johon herää (siskollani oli herätyskello, jonka herätysääni oli hirveä räminä, joka oli kaiken lisäksi aivan liian kova, joten se oli tuskaa kun se soi).

Herätyskellossa oleva kuva oli minulle oikein sopiva, koska lapsena rakastin eläimiä, erityisesti koiria ja myös onkimista (ja kyllä vieläkin). Kuva oli kuin tehty minulle.

Käytin tuota herätyskelloa koko peruskoulun ajan. Ja lukioajankin. Muiden perheenjäsentemme herätyskellot eivät kestäneet yhtä kauan kuin minun kelloni. Harmi vaan, että aikaa myöten sen ongelmaksi tuli paristojen paikallaan pysyminen. Pidin paristokotelossa paperiakin esteenä, jotta paristot eivät valuisi pois paikaltaan. Valitettavasti sitä kuitenkin tapahtui ja siten kello saattoi pysähtyä milloin vaan.

Olen säilyttänyt tuota herätyskelloa ja tällä hetkellä se on tässä vieressäni. Se on rakas muistoni onnellisista lapsuuden päivistä. Tällä hetkellä kellossa ei ole paristoa, koska viimeksi kun yritin saada niitä siellä pysymään, ne eivät pysyneet paikoillaan kun kelloon koski.

Olen käyttänyt tuota herätyskelloa muutaman kerran vielä 2000-luvullakin, mutta ongelmana on ollut se, että en jaksanut säätää sen kanssa niin, että paristot eivät lähtisi pois paikoiltaan. En ole hankkinut muuta herätyskelloa tuon tilalle, koska haluan, että tuo kello pysyy ainutlaatuisena ja ainoana minulla. Nykyään käytän kännykän herätystoimintaa, mutta ei mikään voita lapsena saamaani herätyskelloa.

Pidin lapsena myös rannekelloista todella paljon. Kellot olivat aikuisten asioita, joten rannekellon saaminen sai minut tuntemaan itseni todella tärkeäksi ja kunnon ihmiseksi. En muista, kuinka vanhana sain oman rannekellon. En yhtään muista, mutta ehkä olen ollut silloin jo ala-asteella. Siinä oli vaaleanpunainen nahantuntuinen hihna. Kellotaulusta en muista oikein mitään. Ehkä se oli tavallinen valkoinen, numerot varmaan helposti luettavissa. 

Muistan, kun se kello oli varmaan aika uusi ja oli talvi. Tai ainakin oli loskaista ja lumista. Olin ollut äidin kanssa kävelyllä, en muista, oltiinko käyty jossain naapurissa kylässä. Ja kun minulla oli ollut rannekello kädessä, niin kauhukseni huomasin jossain vaiheessa, että sitä ei enää ollut missään. Olin todella surullinen ja pelkäsin, että mitä tapahtuu. En varmaankaan olisi saanut uutta kelloa. Minusta vielä tuntui, että ne ovat hirveän kalliita. Tosin vanhemmillani ei ehkä olisi ollut varaa uuteen, joten olin peloissani, että mitä teen jos kelloa ei löydy. Tuntui aika toivottomalta etsiä sitä, kun tiellä oli kuitenkin aika iso loska/lumi kerros. Jouduimme sitten äitini kanssa uudestaan kävelemään sitä reittiä, jota olimme aikaisemmin kulkeneet. Taisin itse sitten löytää kelloni sieltä jostain tien reunalta lumen seasta. Voi että, minä tulin niin onnelliseksi ja oloni helpottui. Äitinikin varmaan helpottui, koska ongelma ratkesi. Kello oli märkä ja taisi olla vähän likainen, mutta toimi edelleen hyvin. Sen jälkeen pidin paremmin huolta, että kellon hihna tuli aina kunnolla kiinni, kun laitoin sen ranteeseeni. En muista, mitä kyseiselle kellolle tapahtui. Se varmaan meni rikki jossain vaiheessa. Muistan, että minulla oli sen jälkeen muitakin rannekelloja, koska niillä oli tapana hajota aina lopulta.

Pidän edelleen kelloista paljon. Ja käytän edelleen rannekelloa päivittäin. En pystyisi elämään ilman sitä. Tykkään kelloista, joista näkee helposti ajan. Ihailen myös erikoisempia kelloja, mutta niistäkin pitää olla helppo katsoa aika. Monesti nykyään mainoksissa on kelloja, jotka näyttävät siltä, että niistä ei saisi selvää, mitä kello on. Ne tuntuvat olevan enemmänkin koristeita. Minä tykkään kellosta sen itsensä takia. Kellon koneistot ovat aina jotenkin kiehtoneet ja vanhat kellot on ihania.

Nykyään on melkein aina liian kiire, joten siinä mielessä suhtautumiseni aikaan on muuttunut. Aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. Aika on mysteeri. Vaikka käytettävissäni olisi kaikki maailman aika, ei sitä siltikään olisi riittävästi. Ongelma on itsessäni eikä ajassa. En tykkää ajatella aikaa, koska se on pelottavaa ja ahdistavaa. Olen vain tässä hetkessä ja muuta ei ole olemassa.

Tässä oli tällaista muistelua. Harmi, että olen niin nuori, joten muistonikin ovat vielä niin nuoria.

 

Anonyymi

Asiasanat

artikkelit, muistot, tarinat