Poikaystävän löytämä

Sain rippilahjaksi ensimmäisen rannekelloni. Se oli Leijona-merkkinen vedettävä kello. Todella hyvä. Se katos oltuani 18-vuotias. Poikaystäväni löysi sen kadulta ja vei sen löytötavaratoimistoon.

Kerroin hänelle, että kelloni oli kadonnut ja minkälainen se oli. Menimme löytötavaratoimistoon ja sieltä se löytyi. Aikamoinen juttu. Minulla ei sitten ole ollutkaan muuta kelloa kuin vasta 30-vuotiaana. Ja rakas Leijonani on vielä minulla kotona, ja se toimii hyvin. Ennen ei edes joka tytöllä ollut yhtään kelloa, vain aurinko toimitti sitä virkaa. Silloin tultiin toimeen vähällä. Ollaanko taas menossa siihen suuntaan?

Anonyymi