Koulutus ammattikuntalaitoksen aikana

Vielä 1600-luvulla Suomen kaupungeissa ei asunut paria poikkeusta lukuun ottamatta pysyvästi kelloseppiä. He olivat Itämeren kaupungeissa kiertäviä kelloseppiä, jotka tulivat kutsuttuina korjaamaan tai rakentamaan kaupungin kelloja. Kaupunkien asiakirjoissa ei ole merkintöjä tuolta ajalta kelloseppäkisällien tai mestarinnäytetöiden hyväksymisestä. Tämä ei välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä, että niillä harvoilla kellosepällä, jotka maassa asuivat pitempiä aikoja, ei olisi ollut oppipoikia. Laki nimittäin velvoitti kelloseppiä pitämään paikallisia oppipoikia ja kisällejä. Kiertelevän mestarin opissa heidän opintonsa jäivät kuitenkin lyhyiksi.

Suomen kellosepillä ei ollut 1600-luvulla omaa ammattikuntaa, vaan heidän koulutustaan säätelivät yleiset ammattikuntalait sekä seppien ammattikuntalainsäädäntö vuodelta 1622. Siinä määriteltiin myös kelloseppien mestarinnäytetyönä tehtävä kello. Kellosepän oli tehtävä iso seijari, joka lyö joka tunnin, kahteen päällekkäin olevaan tiukuun, näyttää tunnin sekä seitsemän planeetan kulun (”Skal en Uhrmakare giörä en stoor Seijare, som slår hwar Tijma, mes twå klockor över hwarandra, som wisa timan och the 7 Planeter”). Tästä vaativasta mestarinnäytetyöstä luovuttiin vuonna 1655.

Vuodesta 1720 alkaen kelloseppien ammattikuntaa säätelivät ammattikuntajärjestys ja manufaktuureja säätelevä hallioikeus. Koulutus seurasi ammattikuntien lainsäädäntöä, jonka mukaan käsityöläismestariksi haluavan oli oltava mestarin opissa, suoritettava ensin kisällinnäytetyönsä ja mestarinnäytteensä. Tämän lisäksi hänen oli anottava maistraatilta porvarinoikeuksia ennen kuin oikeus ammatinharjoittamiseen oli saatu.

Kelloseppien koulutuksesta annettuja määräyksiä pystyttiin valvomaan tehokkaasti, sillä mestareita oli vähän ja heidän keskinäinen valvontansa toimi hyvin. Kuten muutkin käsityöläiset, kelloseppämestarit olivat yhtenäinen ryhmä vailla sisäisiä konflikteja, jonka vuoksi säännöistä poikkeavat ammatinharjoittajat pystyttiin tehokkaasti karsimaan pois kaupungista.

Kellosepän koulutus alkoi yleensä 12 – 15-vuotiaana. Oppipojat olivat yleensä kaupunkiasukkaiden lapsia, porvareiden tai käsityöläisten, mutta oli joukossa myös jokunen talonpoikaistaustainenkin kellosepäksi haluava. Oppipoika siirtyi oppiin mennessään vanhempiensa holhouksesta mestarin holhoukseen. Mestari oli vastuussa oppipojistaan ja kisälleistään niin juridisesti kuin taloudellisestikin. Mestari vastasi oppipoikiensa ja kisälliensä puolesta oikeudessa ja hänen oli tarjottava heille asunto oman kattonsa alta ja tämän lisäksi päivittäinen ravinto. Vastavuoroisesti oppipojat ja kisällit antoivat työpanoksensa mestarin käyttöön.

Mestarin opissa oppipoikien ja kisällien tuli oppia ammatin niksit ja taidot. Oppipojat eivät vielä alkuvuosinaan saaneet tehtäväkseen varsinaisia kellosepäntöitä, vaan he joutuivat siivoamaan pajaa ja tekemään muita hanttihommia. Tämä koulutuksen vaihe kesti 4 – 5 vuotta.

Oppipoikien aika mestarin opissa oli raskasta työtä. Työt aloitettiin varhain aamulla. Nuorimmat oppipojat siivosivat pajan edellisen päivän jäljiltä. Oppipojat ja kisällit saivat syödä mestarin pöydästä aamiaiseksi puuroa. Työtä tehtiin iltamyöhäiseen. Välissä oli vain pieni ruokatauko työn lomassa. Työpäivän jälkeen kaupungille ei saanut mennä ilman mestarin lupaa. Luvankin kanssa mestari määräsi kotiintuloajan. Kirkkoon oli mentävä joka sunnuntai ellei ollut esittää sellaista estettä, jonka mestari saattoi hyväksyä.

Tyypillisen oppipojan tehtäviin kuului lattioiden lakaisu, oppimestarin ja hänen perheenjäsentensä sekä kisällien jalkineiden puhdistus, rasvaaminen ja kiillotus, puun- ja vedenkanto ja astianpesu. Öljylamppujen huolto kuului myös oppipojalle niiden tultua käyttöön.

Oppipojan oli valmistettava itselleen myös työkalut. Kellotyöhön tutustuminen alkoi isojen kellojen puhdistuksesta. Niiden koneistot keitettiin tuhkalipeässä. Aikanaan oppipoika pääsi aloittamaan sorvikaarella sorvausharjoitukset, jota oli tehtävä paljon. Sorvaustaidon arvo valkeni viimeistään, kun oppipoika pääsi korjaamaan taskukelloja. Ohut spindeliakseli oli osattava valmistaa alusta loppuun itse.

Neljänä ensimmäisenä vuonna oppipoika ei saanut ylöspidon lisäksi minkäänlaista palkkaa. Vaatteet ja jalkineet tarvitsivat kuitenkin korjausta. Lisätienestiä varten oppipojat saivat tehdä ylitöitä illallisen jälkeen.

4 – 5 vuoden koulutuksen jälkeen oppipoika oli valmis maistraatin tai ammattikunnan suostumuksella suorittamaan kisällinnäytteensä. Se oli tavallisesti lattia- tai seinäkello, toisinaan taskukello, joka oli valmistettava itse mestarin valvonnan alla. Kisällinnäytteen suorittamisen jälkeen kisällit vapautuivat mestarin holhouksesta. Monet kisällit vaihtoivatkin oppipaikkaansa kisällin työnsä jälkeen. Tällä tavalla kisälli sai monipuolisemman koulutuksen.

Monet suomalaiset kisällit matkustivat Tukholmaan tai Pietariin. Kisällien itsenäisyys oli kuitenkin suhteellista. Työpaikkansa pitimiksi heidän oli oltava kuuliaisia mestarille. Mestari valvoi myös kisälliensä moraalisia ja siveellisiä tapoja.

Kisällit matkustivat kisällinvaelluksillaan laajasti, vaikka valtakunnan lainsäädäntö vuodelta 1756 kielsi kisällejä ylittämästä valtakunnan rajaa opintomatkoillaan. Tätä kieltoa ei kuitenkaan aina noudatettu. Matkat ulottuivat usein Keski-Eurooppaan ja Pietariin. Itsenäisyyttä rajoitti myös irtolaislainsäädäntö. Kaikilla tuli olla palveluspaikka. Jos kisälli tavattiin ilman palveluspaikkaa häntä kohtasi irtolaisen kohtalo: pakkotyö tai pestaus sotilaaksi.

Ammattikunta antoi 5 – 6 kisällivuoden jälkeen kisällille luvan aloittaa mestarinäytteen valmistelun. Maistraatin tuli valvoa, etteivät mestarinäytteen vaatimukset nousseet kohtuuttoman korkeiksi. Korkeilla vaatimuksilla ammattikunta pyrki vähentämään liiallista kilpailua. Jos alalla taas oli pulaa kellosepistä, mestariksi saattoi päästä vaatimattomallakin opinnäytteellä. Miesten keski-ikään nähden mestarin arvoon edettiin suhteellisen vanhoina miehinä, noin 30-vuotiaina. Hyväksytyn mestarinäytteen jälkeen kelloseppä anoi maistraatilta porvarisoikeuksia. Vasta porvarisoikeudet saatuaan uusi kelloseppämestari sai oikeuden harjoittaa kellosepän ammattia. Oikeuksien saaminen ei kuitenkaan ollut varmaa, vaan vanhat kellosepät saattoivat vielä tässä vaiheessa vastustaa oikeuksien myöntämistä. Vain pieni osa kisälleistä valmistui lopulta mestariksi. Hyvä keino mestariksi pääsylle oli toimeliaalle kisällille naida kellosepän leski. Näin hän sai porvarisoikeudet ja työpajan kaupanpäälle!

Lähde: Suomen kellomuseo

Asiasanat

artikkelit, kelloseppäkoulutus, koulutus