Evakkokellon matka

On vuoden 1913 heinäkuu ja tikitän salin seinällä, Petkolan kylässä Laatokan rannalla. Tässä suuressa ortodoksikartanossa on juhlittu kolme päivää häitä ja ilahdutan juhlaväkeä neljännestunnin välein, soittamalla heille melodian. Saan tulevina vuosina todistaa peräti neljäntoista lapsen syntymää ja niitä kaikkia lukuisia elämän iloja ja suruja, joita tässä sukutilalla on koettu. Aika kuluu, vuodet vierivät.

Eräänä päivänä isäntä lähtee pois, kuulen lasten itkevän rappusilla. Ja sitten yht’äkkiä huomaan, että kaikilla on kiire. Kamala kiire. Ennen kuin ymmärrän, mitä on tapahtunut, olen puulaatikossa vällyihin kiedottuna, heiluri irrotettuna jossakin liikkuvassa kyydissä, ja ulkona on jäätävä pakkanen. Kohtalotovereitani on pakattuna toisiin kärryihin, ihmiset kulkevat kimpsuineen ja kampsuineen jonossa tietä pitkin eteenpäin. Perheen nuorimmainen, seitsenvuotias Eero istuu vierelläni ja puristaa kaksin käsin laatikkoa, kun reki hypähtää lumivallissa. Lopulta väsymys voittaa ja hän painaa päänsä kovan laatikon laidalle, kunnes taas säpsähtää ihmisten huutoon: ”Juoskaa!” Taivaalta kuuluvan ujelluksen ja paukkeen aikana emäntä nappaa pojan kainaloonsa ja he juoksevat metsään muiden ihmisten mukana, jättäen minut kärryyn, kaikkien pakkaamiensa tavaroiden kanssa. Hevonen hirnahtaa ja ihmiset palaavat metsästä, mutta eivät aina kaikki. Matkamme jatkuu tuntemattomaan. Aika kuluu, mutta niin kovin hitaasti.

Minut on siirretty hevoskyydin jälkeen laatikkoon ja olen menettänyt ajan tajun. Eikö tämä koskaan lopu, ihmettelen. Kuluu kuukausia, kunnes havahdun ääniin ympärilläni ja emäntä ottaa minut laatikosta. Hän asettaa pienen poikansa kanssa heilurini varoen paikalleen, ja ripustaa minut seinälle. Mutta se ei ole tuttu tupa. Aivan vieras ja kolea. Silti teen työni; näytän ajan perheelleni. Eikä kulu kauaakaan, kun minut pakataan takaisin laatikkoon ja taas matka alkaa. Vai jatkuuko se? En tiedä minne ja miksi, mutta taas vaihdamme paikkaa. Yllätyksekseni saankin pian kokea elämäni iloisimman hetken, paluun kotisalin seinälle -ihana Laatokka siintää ikkunasta, ilta-auringon säteet lämmittävät puista pintaani. Ja linnut laulavat. Iloinen puheensorinakin palaa saliin, aika ajoin. Tuttu arki pn palannut vähitellen Petkolaan. Aika kuluu, vuodet vierivät. 

Jos osaisin puhua, ihmettelisin ääneen, miksi taas kuuluu niitä ääniä talon ulkopuolelta. Minut pysäytetään, heiluri irrotetaan ja vaikka minun aikani kuluu samaa tahtia kuin ennenkin, on ihmisillä yht’ äkkiä valtava kiire. Pian ovat tavarat kärryissä, ne mitkä mahtuvat. Minäkin mahduin mukaan. Ja taas olen vällyyn kiedottuna, perintötarjottimen vierellä. Kuljemme kaupungista ja pitäjästä toiseen. Ja kolmanteen. Ja neljänteen. Ja viidenteen. Ja kuudenteen. Ja ties kuinka monenteen, kunnes olemme Kauhajoella ja pääsen tuvan seinälle. Oudon tuvan. Aika kuluu, vuodet vierivät. 

Kahdeksan vuotta. Emäntä kertoo, että nuorimmainen pääsi kelloseppäkouluun opiskelemaan. Emäntä yrittää asettua kodiksi taloon. Onnistuukin, mutta lapset lähtivät, yksi toisensa jälkeen. Ajattelin emännän jäävän. Niin luulin, mutta luulin väärin. Ei aikaakaan, kun matkaamme ensin linjuriautossa, sitten junassa, ja vielä hevoskärryssä. Ja taas olen täällä pimeässä kolkossa laatikossa, kierrämme useassa yöpaikassa, kunnes minut viimein otetaan esille Lahdessa, Kymintiellä. Emännän nuorin poika nostaa minut lappeelleen pöydälle, hellästi sipaisee kädellään lasin metallireunaa ja vetoavain kädessään on hän miettiväisen näköinen. Hän opiskelee kelloseppäkoulussa ja on päättänyt antaa minulle vuosihuollon. Sellaista en ole koskaan saanutkaan. Yksi kerrallaan hän irrottaa kaikki osani varoen, ja tutkii niitä luupin läpi katsellen, putsaten ja jutellen: ” Tästä tulee parempi kuin uutena”. Emäntä epäröiden tokaisee pojalleen, että näinköhän enää saat kaikkia irrottamiasi osia takaisin. Minä hykertelen itsekseni, kyllä hän saa. Aika kuluu, vuodet vierivät.

Saan katsella vanhan emännän elämää useita vuosia, kunnes kellosepän muurari veli Ruotsista tulee katsomaan äitiään. Muistan hänenkin olleen kotona Petkolassa. Siellä hän lapsena juoksi salin pöydän ympärillä vanhan emännän komentaessa poikia pois salista. Ennen kuin ymmärrän, mitä on tapahtumassa, minut on pakattu punaisen Toyotan takapenkille turvavöihin ja huutaisin, jos kykenisin: ”Ei, ei, ei ole minun aikani lähteä, ei en halua! Haluan jäädä tänne emännän luo!” Yhtäkkiä olen punaisen pienen omakotitalon olohuoneessa ja äänet ympärilläni eivät ole Karjalan murretta, vaan jotain aivan muuta kieltä, jota en ollenkaan ymmärrä. Muurarin perheessä on kaksi lasta ja katselen heidän elämäänsä. Aika kuluu ja vuodet vierivät.

Eräänä päivänä muurarin poika kuolee. Muurarin tytär saa pojan, joka ei jää luoksemme kuin hetkeksi. Muurarikin kuolee. Tytärkin kuolee ja viimein muurarin vaimo kuolee. Minut pakataan taas. En tunne näitä ihmisiä. Odotan heiluri teipattuna oudon kerrostalon olohuoneen nurkassa, mutta en tiedä mitä. Aika kuluu. Eräänä päivänä sisään astuu naishenkilö, jota en tunne, mutta kuunnellessani häntä, alkaa hän jotenkin tuntua tutulta. Olen varmasti nähnyt hänet joskus kauan sitten. Hän puhuu vanhasta emännästä ja hän puhuu minusta, kuin tuntisi minut. Hän tietää asioita, joita vain minä luulin tietäväni. Minut siirretään varovasti hänen autoonsa ja kiinnitetään hellästi takapenkille turvavöihin. Tarkistavat monta kertaa, että minun on mukava olla. Aistin, että tuleva matka on pitkä. Ympärilläni puhutaan taas tuttua kieltä. Kuulen heidän puhuvan, että kelloseppä osaisi minut korjata, jos olisi elossa. Varmasti osaisi, ajattelin. Aika kuluu, päivät vierivät.

Olen huoneessa, joka on täynnä kaltaisiani tikittäjiä tarinoineen. Kellosepän tytär selostaa tarinaani nuorelle mikromekaanikolle, joka tutkii koneistoani. Hän sanoo tutkiessaan minua: ”Saattaapa olla hyvinkin, että jos nyt alkaisit tällaista kelloa etsimään, voisit etsiä parikymmentä vuotta, etkä ehkä löytäisi.” Kellosepän tytär epäröi hieman, uskaltaako jättää minut vieraisiin käsiin, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoa. Hän haluaa minut kuntoon ja kuulla ääneni. Minäkin jään tänne luottavaisin mielin, sillä hän lupaa tulla hakemaan minut takaisin. En vielä tiedä minne, mutta tiedän, että pääsen kotiin. En ehkä Petkolaan, mutta olen varma, että kun minut saadaan kuntoon, olen taas kuin uusi ja emännän lapsenlapsi, hänen lapsenlapsensa ja heidän lapsenlapsensa saavat kuulla melodian, aivan kuten heidän esi-isänsä silloin kerran Petkolassa kuulivat. Aika kuluu, vuodet vierivät ja elämä on seikkailu. 

Seija Vanhatalo