Suomen Kellomuseon uudessa Otava, Pekka, Leijona -erikoisnäyttelyssä pääosassa ovat kellot jotka ovat saaneet suomalaisen tuotenimen 1900-luvun alkuvuosina. Erikoisnäyttelyssä esitellään ilmiöitä nimeämisen takana ja sitä miten postimyynnin kautta kellot levisivät lähelle ja kauas. Näyttelyssä tutustutaan laajalti myös Leijona-kellon yli 100-vuotiaaseen historiaan. Uusi näyttely aukeaa 5.5.2010.

Satavuotiaan Leijona-kellon juhlavuoden innoittamana Kellomuseo lähti tutkimaan tämän varmasti Suomen suosituimman kellomerkin historiaa sekä muiden suomalaisen nimen saaneiden aikalaiskellojen taustoja. Museon kokoelmissa sekä tiedossa on kymmenittäin erilaisia kellomerkkejä, jotka kantavat suomalaista nimeä kellotaulussa.

Nimiä on haettu luonnosta ja kansanperinteestä, paikkojen nimistä ja Kalevalasta. Suomalaisen nimen omaavia tuotteita markkinoitiin nimenomaisesti suomenkieliselle väestölle.

Suomalainen nimi kelloon tilattiin kellotehtaalta tilausvaiheessa. Näin ulkonäöllisesti sama kello saattoi esiintyä eri puolilla Eurooppaa eri nimillä. Suomalaisuus kellon nimessä antoi kellolle kotimaisen leiman ja saattoi lisätä myös täten kellon suosiota.

Kellot olivat kohtuullisia hinnaltaan, mutta suhteellisen kestäviä laadultaan. Monet muistavat vanhat sveitsiläisvalmisteiset Leijonat pitkäikäisinä ajannäyttäjinä. Muita tunnettuja kellomerkkejä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä olivat mm. Pekka, Ivalo, Otava, Suomi, Sampo, Toveri, Onni ja Karhu. Myös kellosepät nimesivät kelloja omalla nimellään.
 
Varhaiset postimyyntiluettelot kuvaavat hyvin kellojen markkinointia ja myyntiä Suomessa. Näyttelyssä on esillä sadan vuoden takaisia postimyyntijulkaisuja. Kello oli yksi ensimmäisistä myyntiartikkeleista postimyyntikaupassa. Suomalaisten tukkuliikkeiden aseman vahvistuttua 1900-luvun alkuvuosina, suurimmiksi kellojen maahantuojiksi muodostuivat ns. hintaluetteloliikkeet, joita voidaan pitää Suomen ensimmäisinä postimyyntiyrityksinä.