Kelloseppäala oli vielä sotia edeltävänä aikana hyvin miehinen ala. Vielä 1800-luvun lopulla koulutusta kellosepänalalle saivat vain miehet. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että naisia ei olisi ollut alalla. Kellosepänliikkeet olivat selvästi perheyrityksiä. Vaikka liikkeessä oli vain yksi mestari, hän opetti oppipoikiensa ja kisälliensä lisäksi ammatin salat myös vaimolleen. Hänen koulutuksensa ei välttämättä poikennut kisällien saamasta koulutuksesta eikä myöskään tehtävät. Kellosepän vaimo korjasi kelloja ja hoiti liikettä siinä missä muutkin liikkeen työntekijät.

Kelloseppien lesket muodostivat alalla vielä elinkeinojen vapautuksen jälkeenkin erillisen ryhmänsä liikkeen harjoittajina. Oli hyvinkin tavallista, että leski jatkoi kellosepän liikkeen pitämistä miehensä kuoleman jälkeen. Liikkeen johtoon palkattiin kuitenkin kelloseppäesimies, joka oli usein liikkeen vanhin kisälli. Vuosien 1898 – 1914 välillä valmistuivat ensimmäiset virallisen koulutuksen saaneet naiskellosepät.

Kellosepän ala on säilynyt kuitenkin pitkään miesvaltaisena alana, vaikka työ ei vaadi tekijältään erityisesti fyysistä voimaa. Kun Kelloseppäkoulu perustettiin vuonna 1944, sen ensimmäisellä vuosikurssilla oli 26 oppilaan joukossa kaksi naista. Tämän jälkeen aina 1970-luvun puoleen väliin asti naiset olivat koulussa harvinaisuuksia. Lukukaudella 1975 – 1976 naiset tulivat kuitenkin ryminällä Kelloseppäkouluun. Koulun oppilaista naisia oli tuolloin jopa 25 prosenttia. Heitä oli koulussa tuolloin 13. Määrä oli lähes kolminkertaistunut lukuvuoteen 1973 – 1974 verrattuna, jolloin naisia oli vain 4. Naisten määrä Kelloseppäkoulussa vakiintui 20 prosenttiin tämän jälkeen aina 1990-luvulle saakka. 2000-luvulle tultaessa naisia on jo lähes 40 prosenttia koulun oppilaista.

Teksti: Susanna Eskola
Lähde: Kelloseppäkoulun vuosikertomus 1944 – 2005.



Hanna Söderlund

Varsinaisen kelloseppäkoulutuksen saaneista naiskellosepistä ensimmäinen oli Hanna Söderlund. Hän syntyi Sipoon Mårtensbyssä 12.9.1873. Hannan ollessa 3-vuotias perhe muutti Tenholaan ja paria vuotta myöhemmin Hiittisiin. Hiittisissä Hanna Söderlund toimi lyhyen aikaa opettajattarena. Hänen oli kuitenkin lopetettava työt heikon terveytensä vuoksi, sillä työolosuhteet olivat vaativat saaristopitäjässä.

19-vuotiaana Hanna Söderlund muutti Helsinkiin ja opiskeli itselleen konekutojan ammatin. Söderlundin opettaja Signe Häggman kiinnitti huomiota näppärään ja täsmälliseen oppilaaseensa ja ehdotti hänelle kellosepänammattia. Häggman tiedusteli tuttavaltaan, kelloseppä J. F. Sanngrenilta, oppipaikkaa neiti Söderlundille. Kelloseppä Sanngren oli ennakkoluuloton mies ja otti oppipojakseen Söderlundin Kluuvikatu 3:ssa sijaitsevaan liikkeeseensä vuonna 1893.

Vuonna 1947 Hanna Söderlundia haastateltiin Kelloseppä –lehteen, jossa hän kuvaa taivaltaan Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi kellosepäksi kelloseppä Sanngrenin liikkeessä.

”Työ oli luonnollisesti alussa vaivalloista ja alku hankalaa, mutta vähitellen se rupesi luistamaan ja harrastukseni kasvoi jatkuvasti. Työ aika oli 8 – 20, välillä tunnin päivällistauko. Tästä ei edes jouluaattona tehty poikkeusta. Usein oli vielä liikkeen sulkemisen jälkeen työtä, kun oli vietävä asiakkaiden koteihin ja siellä ripustettava seinälle päivän kuluessa myydyt seinäkellot. Minun aikanani valmistettiin Sanngrenilla kaksi regulaattorikelloa, joissa molemmissa oli sekuntiheiluri. Toisen käyntiaika oli yksi viikko, toisen yksi kuukausi yhdellä vedolla. Oppiaikana ei saanut mitään ylimääräisiä vapaapäiviä, tietenkin tavalliset pyhä- ja juhlapäivät. Yhden ainoan kerran sain kolme päivää lomaa matkaa varten. Ei meitä myöskään hemmoteltu näihin aikoihin hyvillä palkoilla. Neljänä ensimmäisenä oppikuukautenani en saanut mitään palkkaa. Sitten sain 5 mk viikossa, ja kauan kesti, ennen kuin seuraava sangen vaatimaton palkankorotus tuli kysymykseen.”

Viiden vuoden oppipoika-ajan jälkeen Hanna Söderlund sai valmiiksi kisällinnäytteensä, jonka hän esitteli 4.5.1898 Käsityö- ja Tehdasyhdistyksen kokouksessa vanhemmista ammatinharjoittajista muodostetulle raadille. Hänen työnsä sai kiitettävän arvosanan ja hänet julistettiin ensimmäiseksi naispuoliseksi kellosepäksi Suomessa. Tästä hyvästä hän sai erikoispalkintona omilla nimikirjaimillaan ja kellonheilurilla koristellun rintakorun.

Pian kisälliksi valmistumisensa jälkeen kelloseppä Sanngren myi Kluuvikadun liikkeensä Hanna Söderlundille. Avukseen liikettä hoitamaan nuori kelloseppä palkkasi ruotsalaissyntyisen kelloseppä Hjalmar Bjurströmin, joka oli saanut oppinsa Ruotsissa, mutta työskennellyt myöhemmin niin Pietarissa kuin Turussakin.

Läheinen yhteistyö kahden kellosepän välillä johti avioliittoon. Pariskunta jatkoi joitakin vuosia liikkeen pitoa yhdessä. Hanna Söderlund-Bjurström myi liikkeensä vuonna 1902 ja pariskunta muutti Hiittisiin ja sieltä Inkooseen, jossa he asuivat kymmenen vuotta. Paluu Helsinkiin tapahtui vuonna 1913. Pariskunta harjoitti kellosepänammattia yhdessä kotonaan aina Hjalmar Bjuströmin kuolemaan asti vuonna 1929.

Hanna Söderlund oli paitsi kelloseppä myös runoilija. Hänen kauniita, lyyrisiä runojaan julkaistiin useissa aikakauslehdissä. Hän oli kelloseppäkunnan arvostama uranuurtaja, joka esimerkillään avasi muille naisille uramahdollisuuden kelloseppänä. Hanna Söderlund kuoli 13.1.1968 94-vuotiaana.

Teksti: Susanna Eskola
Lähteet: Kelloseppälehti 1947/5, s. 147, Kelloseppä 1963/9, s. 257, Kelloseppä 1968/2 s. 37.

Saara Oksanen

Saara Oksanen (1911 - 1994) sai ensioppinsa kellosepän ammattiin isältään Johan Arvid Oksaselta (1885-1942) perheen omistamassa kello- ja urheiluliikkeessä Sipoon Nikkilässä. Hän valmistui kellosepän kisälliksi Leonard N. Tuomen kelloseppäkurssilta vuonna 1938. Läpäistyään kisällintutkintoon johtavan kurssin ensimmäisenä naispuolisena tuli Saara Oksasesta Suomen Kelloseppäliiton ensimmäinen naisjäsen. Kisällintyönä hän valmisti käyntimallin. Helsingin Käsityö- ja Tehdasyhdistys myönsi hänelle samana vuonna kellosepän kisällin arvonimen.
 
Ammatinvalinnastaan Saara Oksanen kertoi Eeva –lehdessä vuodelta 1938:
”Oikeastaan en minä sitä lainkaan valinnut, vaan isä teki sen puolestani. Hänellä on näet kellosepänliike Nikkilässä, ja kun hänellä kolmen pojan sijasta sattuu olemaan vain kolme tytärtä, täytyy toki jonkun heistä ryhtyä jatkamaan isän ammattia. Ja kun isä kerran asian päätti, en minä yrittänytkään panna vastaan, sillä minulla on topeva pappa, jonka kanssa on turha vikuroida. Mutta vaikka isä tämän ammatin puolestani valitsi, olen itse siihen niin innostunut, etten toki tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään toiseen.” 

Kun haastattelija vielä kysyy mahtaisiko Saara Oksasesta alkaa oikea naiskelloseppien suku, että hän opettaisi tyttärilleenkin tämän ammatin, vastaa Oksanen: ”Minä en koskaan mene naimisiin. Siihen ei jää aikaa. Kaiken vievät nämä kellot.”

J. A. Oksasen kuoltua vuonna 1942 Saara Oksanen jatkoi liikettä sisarensa Maija-Liisan kanssa, joka oli opiskellut Ateneumissa kaivertajaksi ja valmistui vuonna vielä 1958 optikoksi. Sisarusten hoidossa liike keskittyi kellojen, kulta- ja hopeatuotteiden sekä silmälasien myyntiin ja kellojen korjaukseen.

Koska kaikki Oksasen sisarukset jäivät naimattomiksi, liikkeelle ei jäänyt jatkajaa sisarusten vanhetessa. Liiketoiminta vähitellen hiipuikin Maija-Liisa ja Saara Oksasen saavuttaessa eläkeiän, vaikka he virkeinä eläkeläisinäkin pitivät liikettä toiminnassa.

Teksti: Susanna Eskola
Lähteet: Eeva 4/1938, s. 14 – 15.


Olga Aikala

Olga Aikala (1883 – 1962) syntyi Iitissä poraseppä Erik Westerlundin perheeseen vuonna 1883. 8-vuotiaana hänet otettiin kelloseppä E. J. Herlinin perheeseen kasvattityttäreksi. Olga teki töitä Herlinin liikkeessä ja auttoi erilaisissa tehtävissä. Jo 9-vuotiaana Olga toimi liikkeessä juoksutyttönä ja valvoi myymälän toimintaa johtajan poissa ollessa.

17-vuotiaana Olga Westerlund avioitui itseään huomattavasti vanhemman E. J. Herlinin kanssa, ja ryhtyi hoitamaan yhä enemmän liikettä miehensä rinnalla. Hänen osuutensa liikkeen kehittämisessä jo tuolloin oli kiistämätön. Pariskunta teki lukuisia liikematkoja ulkomaille, jossa he tutustuivat alan tuontikauppaan ja solmivat tärkeitä liikesuhteita ulkomaisiin kellotehtaisiin. Olga oli saanut oppinsa kiertokoulussa, mutta nopean oppimiskykynsä ja itse opiskelun ansiosta hän pystyi pian hoitamaan liikesuhteita ulkomaalaisiin yrityksiinkin ruotsin ja saksan kielellä. Herlinin liike toi laajassa mitassa kelloja ja varaosia Suomeen.

Vuonna 1906 Herlinit suomalaistivat nimensä Aikalaksi. Kiireisen liikkeen hoidon lisäksi Olga Aikala ehti saada miehensä kanssa kuusi lasta kahdeksan vuoden avioliiton aikana. Vuonna 1908 E. J. Herlin kuoli 51-vuoden iässä. 25-vuotias leski keskittyi nyt pienten lastensa kasvatukseen Meilahden kodissaan. Aikalan Kello ja Kulta –nimen ottaneen liikkeen omistus säilyi kuitenkin vielä perheen piirissä. Olga Aikala vetäytyi vähitellen liikkeen johdosta, mutta vuonna 1920 veri veti hänet takaisin alalle. Hän palasi liikkeen johtoon ja osti tämän lisäksi vielä Pohjolan Kello ja Kulta Oy:n, jossa hän oli myös toimitusjohtajana. Hän menestyi erinomaisesti alallaan ollen muun muassa ensimmäinen yrittäjä, joka toi paristokelloja Suomeen.

Aikala toimi aktiivisesti erityisesti kelloseppäalan ja naisyrittäjien yhdistyksissä ja oli naiskelloseppien järjestötoiminnan pioneereja. Hän toimi Kelloseppäliiton rahastonhoitajana ja liittohallituksen jäsenenä 20 vuotta. Hyväntekeväisyystyöstään tunnettu Aikala tuki voimakkaasti Lahden kelloseppäkoulun toimintaa. Hänen toimintansa alankehittämiseksi oli myös kansainvälisesti tunnustettu. Hän oli Ruotsin ja Norjan kelloseppäliittojen kunniajäsen. Olga Aikala sai vuonna 1948 kauppaneuvoksen arvonimen.

Vuonna 1961 toteutui yksi hänen suurista unelmistaan, pääkaupungin sydämessä sijaitsevan suuren liikepalatsin, Aikatalon, valmistuminen. Siitä muodostui hänen elämäntyönsä monumentti. Hän kuoli vuonna 1963 80-vuoden ikäisenä.

Teksti: Susanna Eskola
Lähde: Kansallisbiografia. http://kansallisbiografia.fi. 8.6.2007. Kelloseppälehti 1950 / 2, s. 68. Kelloseppä 1958 / 4, s. 186. Kelloseppä 1963 / 1, s. 7. Kelloseppä 1976 / 8, s. 236. Kelloseppä 1983 / 5, s. 40.


Esteri Perkko

Yksi keskeisimmistä kello- ja kultasepänliikkeistä Suomessa on vuonna 1918 perustettu Oy Perkko, joka on toiminut kellojen, varaosien ja kellosepäntyökalujen maahantuojana ja tukkuliikkeenä näihin päiviin asti. Yrityksen perustajaveljekset olivat Jalo, Oiva ja Urho Perkko. Vastuu liiketoiminnan kehittämisestä lankesi Jalo Perkolle, josta tuli yrityksen arvostettu ja kunnioitettu johtaja. Hänen poikansa Ensio Perkko kaatui Itä-Karjalan taisteluissa vuonna 1941. Pojan kuolema oli isku koko perheelle ja yritykselle, sillä hänestä oli kaavailtu perheyrityksen jatkajaa. Nämä toiveet kuitenkin luhistuivat ainoan pojan kuoleman myötä. Isku oli niin kova, että vuosi pojan kuoleman jälkeen kuoli myös Jalo Perkko.

Tässä vaikeassa tilanteessa yhtiön johtoon asettui Jalo Perkon puoliso Esteri Perkko (1891 – 1967), joka oli jo miehensä eläessä osallistunut aktiivisesti liikkeen hoitoon. Hän halusi poikansa muistoa kunnioittaen lahjoittaa Kelloseppäliitolle 500 000 markkaa Kelloseppäliiton perustamista varten. Lahjoituksen myötä kelloseppien koulutus alkoi kelloseppäkoululla vuonna 1944. Esteri Perkko oli myös Suomen Kelloseppien Naisten perustajajäsen ja sen ensimmäinen puheenjohtaja 24 vuoden ajan. Kelloseppäliiton kunniajäseneksi Esteri Perkko kutsuttiin vuonna 1961.

Teksti: Susanna Eskola
Lähde: Kelloseppälehti 1967 / 10, s. 366. Kelloseppälehti 1961 / 12, s. 412. Kelloseppälehti 1974 / 4, s. 70. Kello & Kulta 1998 / 6, s. 48.


 

 

Kellosepät käsityöläisinä Suomessa:
NAISET KELLOSEPPINÄ
Vuonna 1937 kelloseppäkurssin suorittaneet opettajineen. Saara Oksanen ylärivissä viides oikealta.
Saara Oksasen kisällinnäytteenään vuonna 1937 valmistama käyntimalli.